Elokuvateattereihin on juuri tullut tositapahtumiin perustuva elokuva ”Prinsessa”. Elokuva kertoo Anna Svedholmista, joka tuotiin aikanaan 36-vuotiaana hoitoon Tuusulaan, Kellokosken mielisairaalaan vuonna 1934.
Hän eli hoidossa lopun ikäänsä. Elämäntarina on sykähdyttävä.
Annalla oli ollut synkkä lapsuus ja nuoruus. Hänen isänsä oli kuollut nuorena, eikä äidistäkään paljon iloa ollut. Monet kasvattiperheet tulivat vuosien varrella tutuksi. Elantoa hän tienasi laulamalla, tanssimalla ja toimimalla hierojana.
Sairaalassa hän tuli nopeasti tunnetuksi hahmoksi. Anna eli omassa maailmassaan, jossa hän itsensä prinsessaksi, ja hoitohenkilökunta ja kylän asukkaat olivat hänen palvelijoitaan, hoviaan, muita kuninkaallisia, tai tavallisia maatiaisia.
Elokuvassa hoitotoimenpiteet eivät näyttäneet auttavan, joten pikku hiljaa tuntui olevan viisainta hyväksyä Annan prinsessakuvitelmat. Ei niistä kenelläkään mitään haittaakaan ollut. Annan tarina on mielestäni hyvin sympaattinen.
Kellokoskella itsekin asuvana (tosin sairaalan ulkopuolella – ainakin toistaiseksi) sain tilaisuuden nähdä elokuvan ennakkoon sairaalan juhlasalissa. Elokuva näytettiin hieman ennen ensi-iltaa sairaalan potilaille päivänäytöksenä ja illalla kutsuvieraille.
Palautteen perusteella elokuva teki kaikkiin myönteisen ja vahvan vaikutuksen. Leffa on rosoinen, mutta sympaattinen. Se kertoo karulla tavalla mielisairaiden kohtelusta viime vuosisadan Suomessa, mutta se kertoo myös suvaitsevaisuudesta ja välittämisestä.
Tämä maailma olisi hivenen parempi paikka, jos oppisimme ymmärtämään ja suvaitsemaan erilaisuutta ja erilaisia elämäntapoja.
Moni Kellokosken prinsessan tuntenut kyläläinen tai hoitohenkilökuntaan kuulunut muistaa hänet vielä hyvin. On ollut hauska kuulla ihmisten erilaisia arjen tarinoita prinsessasta. Prinsessa Anna selvästikin oli hyvin vaikuttava persoona.
Ennakkotilaisuudessa oli paikalla elokuvan tekijöitä ohjaajasta näyttelijöihin. Myös sairaalan henkilökuntaa oli paikalla. Oli mielenkiintoista keskustella aiheesta heidän kanssaan. Uskon, että elokuva tekee hyvää sen hoitotyön arvostukselle, jota erilaisia mielen sairauksia hoitavissa yksiköissä tehdään.
Psyykkiset sairaudet ovat tänä päivänä yleinen ongelma, josta kuitenkin vielä turhankin paljon vaietaan. Lähes jokaisella suomalaisella on joko omia tai lähipiirinsä kokemuksia aiheesta.
Asianmukaisella hoidolla ongelmat ovat yleensä ylitettävissä, eikä niitä tarvitse mystifioida.
Kellokoskelle ja Tuusulalle elokuva on onnenpotku, varsinkin jos se osataan hyödyntää. Myös Sipoolla on tärkeä paikkansa prinsessan historiassa. Prinsessa vietti viimeiset vuotensa Sipoossa Nikkilän sairaalassa, jossa hän myös kuoli vuonna 1988.
Elokuva on myönteinen profiilinnosto koko seudullemme. Se on myös hyvä opetuselokuva. Olisi hyvä, jos se voitaisiin näyttää ainakin Tuusulan, Sipoon ja lähikuntien yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille koululaisille. Kuntien kannattaisi tarttua tilaisuuteen.
Prinsessa toi valoa ja lohtua muihin sairaalan potilaisiin ja henkilökuntaan. Hän oli koko Kellokosken kylällä tunnettu ja rakastettu hahmo – kenties onnellisempi kuin yksikään meistä.
Kirjoittaja on TuusulanKellokoskella asuvakansanedustaja (kesk).
