Resurssipulan takuumiehet, osa II

Kauan sitten olin kuuntelemassa erästä rikosasian käsittelyä tuomioistuimessa. Syytetyn avustaja kyseenalaisti kysymyksillään todistajan havainnot, kunnes tuomari lopulta nyrkkiä pöytään iskien tokaisi “todistaja on tuomioistuimen kunniavieras”. Tuomari oli oikeassa, todistajaakin pitää kohdella asiallisesti. Syytetty tuomittiin.

Tämä sanailu sai minut heräämään Prinsessa Ruususen unestani. Meillä poliiseilla on ammatista johtuva käsitys ylivertaisista kyvyistämme arvioida kuka puhuu totta, kuka ei. Me uskomme vakaasti omaavamme kyvyn erottaa faktan ja fiktion esimerkiksi henkilön non-verbaalisesta käyttäytymisestä. Tämä ei johdu poliisikoulutuksesta, sillä siellä oppeja henkilötodistelun vaaroista ei jaeta. Ei ole edes opettajia, joilla olisi näiden opettamiseen erityinen pätevyys. Vain harvat pääsevät kuulusteluopin erikoiskursseille.

Mitä enemmän perehdyin todistajapsykologiaan, sitä enemmän se herätti ikäviä kysymyksiä. Poliisit eivät ole yksin käsityksissään. Saman ylivertaisen kyvyn omaavat mielestään myös toimittajat, syyttäjät ja muut lainoppineet. Todennäköisesti myös poliittisten puolueiden nimeämät maallikkotuomarit.

Tieteellinen tutkimus on osoittanut, ettei mistään sanattomasta viestinnästä voida päätellä mitään. Kuitenkin välittömyysperiaate näyttää ainakin osaksi perustuvan sille ajatukselle, että tuomareiden tulee tarkkailla asianosaisten ja todistajien käyttäytymistä. Hyvä sanallinen ulosanti, ammatti, koulutus ja kokemus, jopa sukupuoli, saattavat täysin perusteettomasti lisätä poliisin ja tuomareiden käsitystä uskottavuudesta.

Tästä tulee mieleen eräs professori, jota kauan sitten käytettiin tuomioistuimissa asiantuntijana tulipalojutuissa. Hänessä oli vain kaksi puutetta; hän oli pahasti alkoholisoitunut ja hänen tutkimuksensa todettiin myöhemmin vääriksi. Moni syytön sai tuomion hänen todistelunsa myötä.

“Jos kaksi henkilöä todistavat yhtäpitävästi, sitä on pidettävä totuutena”. Näin väitetään ja näin luullaan. Henkilötodistelua tutkinut psykologian professori Elisabeth Loftus on useilla testeillä todistanut, että jopa kymmenen henkilöä voivat olla väärässä. Tämän tiedämme myös lukuisista tapauksista USA:ssa, joissa henkilö on henkilötodistelun perusteella tuomittu kuolemaan ja vasta myöhemmin todettu esimerkiksi DNA:n avulla syyttömäksi.

Sosiaali- ja oikeuskulttuuristamme juontaa vakaa käsitys, että todistaja ja asianomistaja puhuvat lähtökohtaisesti aina totta. Totuudella tarkoitan kertomusta, jossa omakohtaiset kokemukset, johtopäätökset, olettamukset ja kuulopuheet on eroteltu selkeästi toisistaan. Käsitys vain vahvistuu kun todistajan otsassa lukee kunniavieras. Me omaksumme kertomuksista paremmin ne yksityiskohdat, jotka tukevat ennakkokäsitystämme. Tämä on inhimillistä, mutta jos ja kun tehtävänä on totuuden selvittäminen, pitää olla myös ylivertainen kyky käsitellä ennakkokäsityksiään.

Oikeuskulttuurista juontaa myös vakaa käsitys, että erityisesti tuomareilla on tuo suorastaan maaginen kyky arvioida kertomusten uskottavuutta. Näin, vaikka heillä ei ole alan koulutusta. Eräs todistajapsykologiaan erityisesti perehtynyt asiantuntija on osuvasti todennut näin: jos henkilötodistelua ei olisi keksitty aikaisemmin, vaan ehdotettaisiin nyt uutena todistelukeinona, ei sitä missään nimessä hyväksyttäisi.

“Resurssipulan takuumiehet” kirjoituksessa moitin tuomioistuinten ja syyttäjien roolia poliisin laadullista rimaa hipovien selvitysten takuumiehenä. Poliisin krooniseksi muuttuneesta resurssipulasta johtuen puutteellinen ennakkokäsityksiä tukeva henkilötodistelu löytää pelastajansa käräjäsaleista. Selvitystilastot pysyvät siedettävinä ja hallitus vannoo PORA-uudistuksen hyötyihin.

Thomas Elfgren - milloin mistäkin

Kirjoittamisessa on se hyvä puoli, ettei aina tule sanotuksi mitä ajattelee - milloin mistäkin.