Koulusta kuuluu oppilaiden, vanhempien ja opettajien hätähuutoja. Oppimistulokset laskevat. On levottomuutta, jopa kouluväkivaltaa. Edes perustaitojen oppiminen ei ole enää selviö.
Opettajat uupuvat. Omaa luokkatilaa ei välttämättä ole. Työkaluja turvata oppimisrauha on viety.
Peruskoulu oli kauan Suomen ylpeydenaihe. Maamme oli Pisa-tulosten kärkikastia. Oppimiseroissa ei ollut kuilua. Opettajan työ oli vetovoimainen.
Se, mikä on mennyt rikki, pitää kiireesti korjata. On palattava perusasioihin: Ensinnäkin on huolehdittava perustaitojen eli lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen oppimisesta. Digi on tiettyyn rajaan asti perusteltua, mutta perustaitoja varten tarvitaan oppikirjat ja käsin kirjoittamista.
Peruskoulusta ei tule päästää pois ennen kuin riittävä taitotaso on saavutettu. Armovitoset ovat karhun palvelus oppilaalle itselleen.
Suuret avoimet oppimistilat lienevät tolkuttomin keksintö koulussa. Professori Kari Uusikylä on nähnyt suuren vaaran siinä, että avoimilla tiloilla viedään oppilailta tunne, että kuuluu luokkaan, jossa on oma opettaja ja pysyvät kaverit.
Avoimissa tiloissa kärsivät eniten lapset ja nuoret, joilla on tarkkaavaisuuden ja keskittymisen haasteita tai aistiyliherkkyyttä. Ratkaisu näille oppilaille ei voi olla vanhempien hankkimat kuulosuojaimet.
Toinen hullutus on liian pitkälle viety ajatus lapsen itseohjautuvuudesta.
Lapsi tuntee olonsa turvalliseksi tilassa ja ryhmässä, joka alkaa jostain ja loppuu johonkin: Oma luokka, oma opettaja, oma tuoli ja pulpetti. Oma paikka.
Seinät ja pulpetit takaisin kouluun. Tein asiasta Sipoossa valtuustoaloitteen.
Toinen hullutus on liian pitkälle viety ajatus lapsen itseohjautuvuudesta. Alaluokkaa käyvä lapsi ei kerta kaikkiaan ole itseohjautuva oppija. Hän tarvitsee opettajajohtoisen opetuksen, jossa kerrotaan selkeästi, mitä milloinkin tehdään.
Maailman parhaiden opettajien on annettava keskittyä ydintehtäväänsä, opetukseen ja kasvatukseen. Kaiken maailman hankehumppa ja kasvava hallinnollinen taakka vievät aivan liikaa opettajien aikaa. Ne pitää lopettaa.
Rajat ovat rakkautta. Koulun mahdollisuuksia asettaa rajoja lapsille ja nuorille on silti viety. Esimerkiksi opettajan toimivalta ottaa pois oppilaan älypuhelin oppitunnilla ja rehtorin toimivalta erottaa määräajaksi muiden oppimista häiritsevä tai kiusaava oppilas ovat liian rajoitetut.
Koulun ja opettajien riittävät toimivaltuudet turvata koulurauha ovat kaikkien etu. Vanhempien vastuu lastensa kasvatuksesta on tietenkin ensisijainen. Sitä ei voida yhteiskunnalle ulkoistaa.
Kouluväkivaltaan on oltava ehdoton nollatoleranssi. Sitä ei pidä ymmärtää ”impulssikontrollin harjoitteluna” tai selittää muutoinkaan normaaliksi. Toiseen ihmiseen ei yksinkertaisesti saa kajota, lapsikaan.
Kouluväkivallasta pitäisi ilmoittaa matalalla kynnyksellä poliisille, jolla tulee olla riittävät resurssit puhutella väkivaltainen lapsi tai nuori. Tätä mallia olen Sipoossa vaatinut käyttöön ja edistänyt eduskunnassa.
Kasvava ongelma pääkaupunkiseudulla on suomea toisena kielenä puhuvien eli S2-oppilaiden haasteet. On lähiökouluja, joiden luokissa on enää yksi tai kaksi suomea äidinkielenä puhuva. Näihin kouluihin kasautuu monia ongelmia.
Silloin on kyse laajemmasta kuin koulujen ongelmasta. Kotoutuminen on saatava toimimaan. Maahanmuuton sääntöjen on oltava selvät: Suomessa on opittava kieli, käytävä koulut, tehtävä töitä sekä noudatettava Suomen sääntöjä.
Lopuksi: Suomen koulut tarvitsevat riittävän rahoituksen. Kun valtiontaloutta pistetään kuntoon ja säästetään, opetuksesta ei voida ottaa pois.
Raha ei kuitenkaan peruskoulun ongelmia ratkaise. Viro johtaa Suomea oppimistuloksissa, vaikka käyttää oppilasta kohti vähemmän rahaan. Ratkaisevaa on, miten järkevästi rahat käytetään opetukseen.
Kirjoittaja on sipoolainen kansanedustaja (kok.), lakimies, perheenisä ja eduskuntavaaliehdokas