Olin jokin aika sitten tutustumassa ammatillisessa erityisoppilaitoksessa tapahtuvaan opinto- ja uraohjaukseen. Vierailu oli erittäin antoisa ja silmiä avartava elinikäisen oppimisen näkökulmasta. Erilaisten kehityshäiriöiden ja -vammojen sijasta sain kohdata yksilöitä, jotka olivat aamulla iloisella mielellä saapuneet opintojen pariin. Heillä oli toivorikkaita tulevaisuuden kuvia omien opintojen ja tulevien työurien suhteen.
Joku viikko noiden kohtaamisten jälkeen olin keskustelussa, jossa keskustelun avainsanaksi pulpahteli yhteiskuntakelpoinen. Keskustelijat eivät pahantahtoisesti puhuneet vammaisista, mutta keskustelussa määriteltiin ihmisiä sen mukaan, olivatko yksilöt onnistuneet elämässä saavuttamaan koulutuksen kautta mielekkään työn.
Ajatuksena karkeasti ottaen se, että oliko yksilö kyseisessä elämäntilanteessa keskustelijoiden arvioimana taloudellisesti enemmän antavan kuin ottavan asemassa suhteessa yhteiskuntaan.
Saan näppylöitä siitä, miten mustalla huumorilla ihmisiä voidaan ohi mennen luokitella.
Tunnustan, että tuossa tilanteessa en jaksanut haastaa keskustelijoita tuon käsitteen osalta ja tarkastelemaan omaa ihmiskäsitystä ja maailmaankuvaa tarkemmin.
Etenkin erityisammattioppilaitoksessa saamieni kohtaamisten jälkeen tuntui, että sain lähinnä näppylöitä niskaani ja pullistumia otsaani siitä, miten mustalla huumorilla ihmisiä voidaan ohi mennen luokitella minun tulkintani mukaisesti kylmillä arvoilla.
Jos yhteiskuntakelpoisuutta on tarvetta alkaa määrittelemään, niin ensimmäisenä tulee mieleen jokaisen oma kelpoisuusluokka tässä yksilöiden muodostamassa kokonaisuudessa suhteessa instituutioiden ja planetaarisen kokonaisuuden maailmassa.
Ammatillisen erityisoppilaitoksen käytävillä kohtasin hymyjä ja välittämistä. Näin miten sydämensivistys viipyili niissä kohtaamisissa, joissa ihmisarvo oli itseisarvona niillä käytävillä tapahtuvissa hyvien huomenien toivotuksissa.
Meistä jokainen voi aluksi pysähtyä miettimään millä tavalla itse on valmis kohtaamaan ja huolehtimaan heikommassa asemassa olevia ihmisiä. Vai kolahtaako peilistä yksilökeskeisessä ajatuskuplassa oleva, joka on valmis pitämään vain ja ainoastaan omista ja oman pöytähopeaseurueen taloudellisesta hyvinvoinnista huomiota.
Olisiko yhteiskuntakelpoisuus jotakin laajempaa hyvinvointia, jossa katse riittää oman peilikuvan lisäksi tavoittamaan kauempana olevat lähimmäiset ja ekososiaalisen kokonaisuuden, jossa huomioidaan heikommassa asemassa olevat.
Kirjoittaja on sipoolainen yliopettaja, joka työskentelee Haaga-Helian ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.