Taisto Olenius ja Reijo Moisio ovat Nikkilän sairaalan poikia: "Hyvä täällä oli olla ja elää niin lasten, potilaiden kuin henkilökunnan"

Historia: Reijo Moisio ja Taisto Olenius tuntevat alueen läpikotaisin.

Taisto Olenius ja Reijo Moisio ovat kasvaneet Nikkilän sairaala-alueella ja tarinoita riittäisi vaikka kirjan verran. - Meitä lapsia oli pyöri täällä paljon muiden mukana, kaksikko kertoo. Crista Lassfolk-Feodoroff

Crista Lassfolk-Feodoroff

Kun nikkiläläiset kasikymppiset Reijo Moisio ja Taisto Olenius lähtevät oppaiksi purkutuomion saaneeseen Kiinaan, on perässä pysymistä. Miehet ovat kulkeneet kotikylällään jalan aina ja tahti on reipas edelleen.

Kun matka on jatkunut entisen Nikkilän sairaalan maille, vaihtuu rupattelu muisteluun. Uutta tietoa tulee paljon, vaikka historiikit on luettu.

Kiinanmäelle saavuttaessa miehet osoittavat ryteikköön, jonka takana siintävät Kiinalaiskorttelin purettaviksi määrätyt talot. Niiden viereen on tulossa uusi pelastusasema.

– Tuolla risujen ja puiden takana, kasvuston alla on Kahvikallio – Kaffeberget. Kallio oli 1930-luvulla nuorten kokoontumispaikka iltaisin ja meidän lasten leikkipaikka, Moisio ja Olenius kertovat.

– Auringonlaskut näkyivät niin komeina, että niitä istuttiin katsomassa isolla porukalla.

Pian Kahvikallion jälkeen tulee toinen merkkipaalu, Taisto Oleniuksen synnyinkodista jäänyt kivijalka. Siinä seisoi Ånäsin tilan päärakennus, jonka Helsingin kaupunki osti 1930-luvulla ympäröivine peltoineen aina Pigbyhyn asti. Kun Ånäs siirtyi kaupungille, päärakennukseen lohkottiin asuntoja sairaalan työntekijöille. Vieressä on punamultainen talousrakennus edelleen.

– Tuolta kissanluukusta kurkisteli naapurin mies, joka meni piiloon ei-toivottuja vieraitaan. Kerran kun eräs huuteli hänen nimeään tässä pihalla, minä taaperona osoitin, että tuolla se setä kurkkii, Olenius nauraa.

– Ja kun lehmiä teurastettiin ja teurasjätteistä keitettiin rakennuksessa saippuaa, oli haju aivan karmea.

Kiina oli sairaalan lasten lempipaikka, monelle myös koti. Crista Lassfolk-Feodoroff

Vuonna 1949 viereen rakennettiin Kiinalaiskortteli, johon tuli yhteensä 16 asuntoa. Henkilökunnan kodeiksi tehdyissä 40-neliöisissä asunnoissa oli huone, keittiö ja alkovi.

Reijo Moisio oli 8-vuotias, kun Kiinamäen talot valmistuivat ja hän muistaa sen kirkkaasti.

– Asukkaat olivat pääosin lapsiperheitä, osa sotaleskiä lapsineen. Lapsia oli joka asunnossa, Moisio muistelee.

Hän oli paikalla myös vuoden 1961 Kiinan traagisessa tulipalossa, jossa pieni poika kuoli häkämyrkytykseen ja neljä asuntoa tuhoutui. Kivijalka on edelleen paikallaan ja sen päälle on rakennettu pyykkitelineet.

– Löysimme pojan sänkynsä alta vatsaltaan, kädet päänsä suojana ja sahanpurun peitossa, Moisio kertoo.

Tapaus on yksi lukuisista kerroista, jolloin kuolema oli läsnä sairaalan lasten elämässä. Sairaalalla elämä tuli iholle kaikissa muodoissaan ja potilaat olivat luonteva osa lasten arkea.

– Kaikkia kutsuttiin nimillä eikä potilaita pelätty. Olivat sellaisia hassuja höppänöitä lähinnä.

Molemmat kuvailevat Nikkilän sairaalan olleen oma pieni kylänsä, jossa Kiina oli lapsille mieluinen leikkipaikka. Öljytietä ei ollut, liikenteen melusta puhumattakaan. Linnut lauloivat ja luonto kukoisti. Ympärillä omavaraisen sairaalan arki kulki ahkerana.

– Kaikki kierrätettiin, naulatkin suoristettiin. Toivottavasti nyt ei purkutöissä heitetä kaikkea hukkaan, koska täällä on ihan sepän tekemät tamppaustelineetkin, Moisio ja Olenius kertovat.

He muistavat hyvin myös Ruxin rakentamisen 1960-luvulla. Etenkin yhden rakennusmiehen, joka kulki shortseissaan työmaalle moottoripyörällä kesät talvet. Muistoja maustavat nimet ja sanat, joita käyttivät vain sairaalan lapset, asukkaat ja työntekijät. Kanalakaan ei ollut kanala, vaan perheettömien hoitajattarien asuntola.

– Huumoria oli paljon, kuten ihmisiäkin. Sairaalan sauna oli niin suuri, että lauteille mahtui kymmeniä saunojia kerralla. Kaupunki halusi, että oli näyttävää ja puutarhat hoidettiin esimerkillisesti.

Nämä miehet tietävät, mistä he puhuvat. Molempien vanhemmat ja isovanhemmat olivat sairaalla töissä, kuten miehet itsekin. Taisto Olenius koko työuransa sairaalan lakkauttamiseen saakka, Reijo Moisio kesätyöntekijänä. Vielä tänä päivänäkin he käyvät alueella usein ulkoilemassa ja muistelemassa menneitä.

– Hyvä täällä oli olla ja elää niin lasten, potilaiden kuin henkilökunnan.

Lue myös: Kiinalaiskorttelin historialliset puukerrostalot saivat purkutuomion

Lue myös: Nikkilän entisen sairaalan tiloissa asuu jo 450 sipoolaista – "Hyvin olen viihtynyt, vaikka kuulin vasta jälkikäteen, että kodissani säilytettiin ruumiita"

Kommentoi

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut