Työelämän ihanteet ovat tutkija Mona Mannevuon mukaan muuttuneet yhteisöllisyydestä yksilöiden korostamiseen.
Joka paikkaan sinkoileva multitaskaaja tuntuu olevan nykyajan työelämässä haluttu ihmistyyppi. Ennen oli toisin ja häsläämistä jopa karsastettiin.
– Sotienjälkeisessä työelämässä monisählääjä oli kaukana ihanteesta. Ajateltiin, että piti olla kykenevä sopeutumaan yhden asian tekemiseen. Myös tasapainoisuus ja tunteiden hallinta olivat tärkeitä, tutkijatohtori Mona Mannevuo, 40, toteaa.
Turun yliopistossa työskentelevä Mannevuo tutkii työelämää ja etenkin työssä väsymistä sotienjälkeisestä ajasta tähän päivään. Eroja aikakausien välillä riittää. Mannevuon mukaan esimerkiksi nykyajan hengen mukainen itsensä markkinointi oli 1950-luvulla vierasta.
– Silloin ajateltiin, että itsestään ei pidä tehdä numeroa. Itseään korostavia ei haluttu myöskään laittaa työskentelemään yhdessä, kun heidän ajateltiin vain kilpailevan keskenään.
Toisen maailmansodan jälkeen yhteiskunta oli toki hyvin erilainen nykyiseen verrattuna. Sodan tuhojen jälkeisenä jälleenrakentamisen aikana tarvittiin kaikki mahdollinen työvoima. Lisäksi piti huomioida, että osa työvoimasta oli sotien jäljiltä vajaakuntoista.
Mannevuon mukaan työn organisoinnissa oli vielä vahva kytkös maanpuolustukseen ja sieltä tuttuihin johtamisoppeihin.
– Työpsykologiakin oli hyvin erilaista. Esimerkiksi vastuu työmäärän säätelystä oli keskijohdolla. Nykyisin oletetaan, että työntekijät ratkaisevat ongelmansa itse. Tätä muutosta ei usein tulla ajatelleeksi.
Työntekijöiden väsymys huolestutti jo sotakorvausajan työsuojelussa. Väsymistä pidettiin vakavana ongelmana, mutta sitä lähestyttiin yhteisöllisemmin nykyajatteluun verrattuna.
Teollisuustyöpaikoilla väsynyt työntekijä oli turvallisuusriski paitsi itselleen myös muille.
– Työlääketieteen lähestymistapa väsymykseen oli yllättävän empaattinen. Vain laiskureita moitittiin ankarasti.
Aiemmin keskustelussa työhyvinvoinnista korostui kuitenkin ensisijaisesti ihmisten fyysinen kunto ja elämäntavat. Alkoholinkäyttöä, tupakointia ja epäsäännöllistä elämää paheksuttiin ja niiden haitoista valistettiin. Työkyvyn ylläpito oli jokaisen omalla vastuulla.
Vallalla on oletus, että kun teknologia kehittyy, myös ihmiset toimivat nopeammin.
Mona Mannevuo
Elämäntapoihin kohdistuva valistus ei suuntautunut vain työntekijöihin. Johtajien tautiriskeistä puhuttiin myös jo 1950-luvulla. Näihin kuuluivat epäterveellinen ruokavalio, sydänsairaudet ja stressi.
Suomalaiselle kansanluonteelle tyypillinen urheilun ja kilpailun korostaminen näkyi myös työelämässä. Ideaaleja metsätyömiehen prototyyppejä nostettiin esiin esimerkiksi hakkuumestaruuskilpailuissa.
– Urheilullisuutta ja voimaa pidettiin hyvinä työmiehen ominaisuuksina. Tärkeää ei ollut se, miltä ihminen näytti vaan se, mitä ihminen kykeni kehollaan tekemään.
Työterveyshuollossa keskityttiin alkuun hoitamaan seurauksia, mutta melko nopeasti painopiste siirtyi terveysongelmien ennaltaehkäisyyn ja riskien kartoitukseen.
Teollisuustyössä ei sinänsä nähty olevan ongelmia. Enemmänkin ajateltiin, että jokaiselle kansalaiselle pitää löytyä sopiva työ.
Vasta 1960-luvulla keskusteltiin vieraantumisesta liukuhihnatyössä. Huomio kiinnittyi työn ergonomiaan sekä siihen, miten koneiden kanssa työskentely vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin.
Tosin jo sotakorvausaikana huomio kiinnittyi työoloihin lakkoilun ja levottomien olojen vuoksi.
– Kuitenkin 1970-luvun alkuun asti oli oletus, että ihminen joko etsii itse työn tai sitten se etsitään hänelle vaikka väkisin, Mannevuo muistuttaa.
Moni asia on työelämässä ja myös työterveyshuollossa vuosikymmenten aikana muuttunut. Aiemmin huomio kiinnittyi työpaikkojen olosuhteiden vaarallisuuteen, kuten ilmanlaatuun. Samoin keskityttiin työntekijöiden fyysisiin sairauksiin.
Nykyisin painopiste on mielenterveydessä. Tämä liittyy Mannevuon mukaan työlääketieteen kehittymiseen. Työkyky tarkoittaa nykyisin entistä enemmän henkistä hyvinvointia.
Kun aiemmin väsymystä selitettiin persoonallisuuspiirteillä, halutaan sille nyt löytää lääketieteellinen syy.
– Ihmiset ovat myös halukkaampia saamaan diagnoosin. Muutos liittyy osin sosiaaliturvaan.
Joitain yhtäläisyyksiä työelämän vaatimuksissa on 1950-luvun ja nykypäivän välillä löydettävissä. Kilvoittelu ja urheilullisuus ovat edelleen arvossaan, mutta ne yhdistyvät elämäntyyliin.
– Eri asia sitten on, ovatko ne työkyvyn ylläpitoon vai ulkonäköön liittyviä seikkoja. Nykyisin henkinen ja fyysinen terveys on tapana yhdistää toisiinsa, vaikka ne eivät välttämättä mene yksiin sen kanssa, miten hyvin ihminen voi.
Mannevuon mukaan iso murros on tapahtunut yksilökeskeisyydessä. Aiemmin ihminen nähtiin osana yhteisöä, nykyisin hänen ajatellaan luovan oman polkunsa.
– Nyt korostetaan, että on oltava monitaitoinen, ulospäinsuuntautunut, yrittäjämäinen ja mukautuva. On oltava valmis siirtymään paikasta toiseen ja kasvattamaan omaa potentiaalia.
Tämä ei toisaalta ole vain työelämän vaatimus. Valtavasti yleistyneet erilaiset henkisen kasvun oppaat vastaavat myös kysyntään. Ihmiset ovat kiinnostuneita hyvinvoinnistaan ja tunteistaan.
– Itsetuntemus puhuttaa paljon. Nykyisin puhutaan onneksi myös armollisuudesta itseä kohtaan.
Aikajana 1950-luvulta 2020-luvulle on pitkä. Mannevuo muistuttaa, että lyhyessäkin ajassa voi tapahtua isoja muutoksia.
Hän on työskennellyt yliopistolla pätkätöissä 12 vuotta. Sinä aikana omassakin työssä on tapahtunut iso muutos.
– Vallalla on oletus, että kun teknologia kehittyy, myös ihmiset toimivat nopeammin. Ennen asiantuntijaksi kasvettiin vähitellen. Nyt ajatellaan, että mitä nopeammin asiat tapahtuvat, sitä parempi.
Mannevuon mukaan ei olekaan ihme, että nuoremmat ikäpolvet kokevat työelämän vaatimukset kovina.
– Minua ei yllätä, että nuoret aikuiset voivat huonosti. He kokevat helposti jäävänsä yksin kasvavien vaatimusten kanssa.
1958
Vuonna 1958 voimaan astunut pävitetty työturvallisuuslaki suojeli työntekijää terveydelle haitallisilta työolosuhteilta.