Jokainen vanhempi muistaa tunteen, kun lapsi nauroi ensimmäisen kerran. Syy naurun kehittymiseen on syvällä biologiassa.
Hymy pikkulapsen kasvoilla. Kikatus ja käkätys, jotka kasvavat hekotuksen kautta räkätykseksi.
Niitä hetkiä jokainen vanhempi rakastaa.
– Muistan, miten tuli niin kokonaisvaltainen hyvän olon tunne, kun sai nähdä Miion ja Nooan ensimmäiset hymyt ja naurut, sanoo Nelli Eloranta.
Miio on nyt neljä, ja pikkuveli Nooa täyttää vuoden. Kumpikin on nauravaista sorttia, ja he pelleilevät jo keskenään.
– Äitinä oikeastaan arvostan enemmän yhteisiä ja ensimmäisiä nauruja kuin vaikkapa ensimmäisiä konttausyrityksiä. Nauru ja hassuttelu ovat kuitenkin tärkeitä kommunikaation muotoja, kuopiolaisperheen äiti pohtii.
Samaa mieltä on Leena Boman. Lapsenlapsi Mooa Tuutti on nyt viisivuotias, ja mummin ja tytön yhteiset hetket ovat aina naurua täynnä.
– Mummin kanssa vitsaillaan ja riehutaan. Ja sitten molemmat vaan nauravat, Mooa kertoo.
Mummi muistaa ikuisesti hetket, kun näki omien lastensa ja lastenlastensa ensinaurut.
– Ne ovat todella koskettavia hetkiä, joista tulee itsellekin hyvä mieli.
Leikkisyys on voima, josta syntyvät muhkeimmat hepulikohtaukset. Joskus nauru raikaa, kun mielikuvitus ottaa ohjat. Mooa Tuutilla on kaksi mielikuvitusystävää, Emma ja Mooa. Etenkin Mooa on kova kertomaan vitsejä.
– Mooa naurattaa minua aina. Nyt hän on Espanjassa lomalla kuusi viikkoa, ja kun minulla ei ole puhelinta, en saa vitsejä edes viesteillä. Nauretaan sitten taas, kun Mooa tulee takaisin.
Vaikka leikkisyys ja nauru tuntuvat itsestäänselvyyksiltä ja kepeältä elämän pintakuorrutteelta, syy naurun kehittymiseen on syvällä biologiassa.
– Ihmislapsi alkaa jo muutaman kuukauden iässä hymyillä ja tuottaa ensin tahattomia nauruvasteita, kertoo lääketieteen tohtori Sandra Manninen, joka tutki väitöskirjassaan sosiaalista naurua ja sen yhteyttä aivojen neurobiologisiin vasteisiin.
Turun yliopistollisessa keskussairaalassa työskentelevä Manninen erikoistuu parhaillaan lastenpsykiatrian lääkäriksi. Hän toteaa, että lapsen kyky hakeutua vuorovaikutukseen on voimakas. Hassuttelulla ja naurulla vanhempien kanssa on suuri merkitys varhaisen vuorovaikutussuhteen synnyssä.
– Lapsen aivot kehittyvät ja ovat tavallaan auki. Neuroverkot hakevat vasta paikkaansa ja ovat herkempiä myös sosiaalisille ärsykkeille. Aikuisiin verrattuna lapsilla on enemmän mahdollisuuksia innostumiseen ja hassutteluun.
Aikuisten aivoja elämä on jo ohjelmoinut ja järjestelmät ovat kankeampia, mutta ikinä ei kannata luovuttaa.
– Aivojen säännöllisen öljynvaihdon näkökulmasta naurua kannattaa harjoittaa, vaikka arki kuormittaa ja on kiire. Aikuisillakin aivot ovat plastiset ja uusia radastoja syntyy myöhäiselläkin iällä.
Väitöstutkimusta tehdessään Manninen kävi läpi maailmalla tehtyjä tutkimuksia naurusta. Eräässä yhdysvaltalaistutkimuksessa seurattiin 5–7 kuukauden ikäisten vauvojen kykyä huumorin ymmärtämiseen ja sen tuottamiseen, kun vanhemmat hassuttelivat vauvan kanssa.
– Pienetkin vauvat ymmärtävät, jos tilanne on absurdi eli naurettava. Kun isä laittaa ison punaisen pellen nenän, vauva tajuaa, että se on hassua.
Jo muutaman kuukauden ikäinen vauva pyrkii itsekin humoristiseen aloitteisiin tekemällä erikoisia ilmeitä ja asentoja. Ne ovat vauvan tasoisia yrityksiä saada vanhempi nauramaan.
– Jos vanhempi huomaa tämän ja huvittuu, se on vauvalle suuri palkinto vuorovaikutustilanteen onnistumisesta.
Manninen mietti itse jo pienenä, miksi ihmiset nauravat. Aikuisena hän päätti ottaa siitä selvää. Naurun fyysiset ja henkiset terveyshyödyt ovat selviä, mutta naurun neurobiologinen perusta kiinnosti häntä.
– Naurun sosiaalista aspektia on tutkittu paljon muun muassa sosiaalisilla apinalajeilla. Kädellisten lajien käyttäytymisen on ajateltu kuvaavan myös ihmisen nauramista ja sen käyttöä kommunikaation välineenä.
Kun apinalaumoilla on vaikeaa, elämä on vaarallista ja ulkoinen vaara uhkaa, suurempi sosiaalinen lauma on vahvuus. Lauman funktio paranee, kun lauma on sopivan kokoinen ja eläimet pystyvät huolehtimaan toistenkin jälkikasvusta ja ravinnonhankinnasta.
– Apinatutkimuksissa on havaittu, että toisten koskettaminen, rapsuttelu ja silittely aiheuttavat aivotason palkkioefektin, eli toisen paijaaminen on palkitseva tapa muodostaa läheisiä suhteita. Kun toisen seurassa on hyvä olla, siihen myös jäädään ja lauma kasvaa.
Aikaa fyysiseen kosketteluun ei aina kuitenkaan ole. Samankaltainen palkkiovaikutus on tullut tietynlaisesta ääntelystä, joka nousee palleasta kurkunpäähän. Haa haa haa.
Se on muodostunut siteitä vahvistavaksi ja palkitsevaksi kommunikaatiomekanismiksi tietyille sosiaalisille kädellisille lajeille. Nauraminen on tavallaan hyvänä pitoa. Samalla se kertoo, että meillä on kivaa yhdessä.
– Nauru on evoluutiossamme yhdistävä tekijä, sosiaalinen liima. Jos jonkun kanssa on samankaltainen huumori, on helppo olla yhdessä, ja näiden ihmisten kanssa haluamme viettää aikaa.
Ihmisillä on pienestä pitäen naurussa ja huumorissakin neurobiologisia eroja. Nauraminen aiheuttaa maalaisjärjelläkin ajateltuna mielihyvää, mutta Sandra Mannisen väitöstutkimuksessa asia vietiin neurobiologian endorfiinijärjestelmän tasolle.
– Kun asiaa tarkasteltiin opioidireseptorien kautta, pystyttiin osoittamaan, että nauraminen yhdessä läheisten kanssa lisäsi aivojen oman mielihyvähormonin endorfiinin tuotantoa.
Tutkimuksessa myös vertailtiin eri henkilöiden opioidireseptorimääriä aivojen perustilassa. Toisilla niitä oli selvästi enemmän kuin toisilla.
– Mitä enemmän näitä vapaana olevia reseptoreja oli, sitä enemmän henkilöt raportoivat nauraneensa koetilanteessa.
Opioidireseptorien määrä on tärkeä nauramiseen liittyen, sillä reseptorit vastaanottavat ja välittävät elimistön omaa endorfiiniä. Eroja ihmisten välillä on siis jo aivotasolla.
– Ihmisellä, joka näkee herkästi vaikkapa tilannekomiikka ympärillään ja on aina usein pilke silmäkulmassa, opioidisysteemi saattaa myös olla herkempi reagoimaan.
Manninen pohtii, että olisi mielenkiintoista tutkia neurobiologisesti, miten lapsuuden perheessä opittu käytös vaikuttaa nauravaisuuteen.
– Jos esimerkiksi yleinen tunnelma perheessä on vakava, miten se vaikuttaa lapseen vielä vuosienkin päästä ja miten se näkyy aivotasolla? Toiset ovat kankeampia huumorille jo nuorina, ja jotkut taas näkevät vielä vanhoinakin paljon hauskuutta ympärillään.