"Minä olin hiljainen ja vetäytyvä pikkutyttö. Vieläkään en viihdy ihmisten keskellä, mutta opettajana arka puoleni pysyy piilossa roolin takana. Tämä on tarinani."
"Pienenä menin aina pöydän alle piiloon, kun joku otti kameran esiin.
En minä kameraa pelännyt vaan sitä, että joku katsoi sen läpi. Tuijotti, pakotti huomion keskipisteeksi ja samalla sai jähmettymään joka ikisen solun.
Nyt, 39-vuotiaana, katson kameraan rohkeampana. Mutta ei kuvattavana oleminen helppoa ole vieläkään. Nytkin huokaan syvään, kun tämän jutun kuvaukset ovat ohi.
Olen aina ollut yksinäinen susi. Ujo ja hiljainen. Viihtynyt yksin ja ahdistunut porukoista.
Lapsuudenkotini on maalla, eikä lähellä ollut muita taloja. Sosiaalisia tilanteita oli vähän. Kauppareissutkin olivat harvinaista herkkua. Kun perheemme kävi kylässä tuttujen luona, me lapset olimme keskenämme eri huoneessa. Täytyi istua vaiti ja paikallaan. Minut ja sisarukseni kasvatettiin hiljaisiksi.
Meitä oli neljä vilkasta lasta, ja vanhemmat varmaan ajattelivat, että on helpompaa, jos lapset eivät osallistu keskusteluihin ja ota kontaktia keneenkään. En oikein tiedä, en ole jutellut tästä vanhempieni kanssa.
Koulussa minulla ei ollut kavereita. Yläasteella olin pitkään pois koulusta kiusaamisen takia.
En osannut tutustua kenenkään enkä osaa sitä edelleenkään.
Koulussa esitelmien pitäminen oli pahinta myrkkyä. Vesi nousi silmiin, ääni tärisi. Mutta luovuttaminen ei ollut koskaan vaihtoehto.
Kun ikää tuli lisää, aloin ymmärtää myös vahvuuksiani. Keskittymiskyky oli hyvä, ja olin lahjakas matemaattisissa aineissa. Lukioaikana päätin, että lähden yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa. Tutkijan ura kiinnosti, mutta työpaikkanäkymät olivat kapeat.
Kun tajusin, että opettajana töitä olisi varmasti, ajatus alkoi hirvittää. Pystyisinkö minä ikinä sellaiseen työhön?
Pääsin opiskelemaan Turun yliopistoon 2000-luvun alkuvuosina.
Opiskelukaverit olivat aivan eri maailmasta kuin minä. He olivat itsevarmoja, sosiaalisia ja puheliaita. Kun muut pitivät illanviettoja, minä olin kotona.
Alkoi tuntua, että ei minusta ole opettajaksi. Samaan aikaan ahdistus muita ihmisiä kohtaan kasvoi sellaiseksi, että se vaikutti arkielämään. Tuli vaihe, että en pystynyt menemään edes bussiin.
Tuntui tosi ahdistavalta, että joku tuijottaisi. Ei kukaan tietenkään tuijottanut, mutta siltä se tuntui.
Minä sitten mieluummin kävelin yliopistolle viisi kilometriä suuntaansa.
Kun olin työharjoittelussa peruskoulussa, jännitin hirveästi. Ensimmäinen tunti oli fysiikkaa. Suunnittelin kaiken tarkasti etukäteen. Missä seison, mitä sanon, miten pidän käsiä.
Puhuin pienellä ja piipittävällä äänellä enkä uskaltanut edes katsoa oppilaita. He sanoivat myöhemmin, että eivät olleet kuulleet yhtään mitään.
Toisella harjoittelujaksolla tilanne alkoi helpottaa. Uskalsin jo kyselläkin oppilailta jotakin. Silti pysyin yhä tiukasti pöydän takana.
Vuonna 2010 sain työpaikan Iisalmen lyseosta. Seutu ja ihmiset eivät olleet tuttuja. Kenellekään ei ollut minusta mielikuvaa outona ujona tyttönä. Se helpotti.
Nyt olen ollut neljä vuotta matematiikan lehtorina Kuopiossa.
Olen nyt eri nainen kuin opiskeluaikoina. Huomasin, että opettajana minulla saa olla rooli. Se auttaa työssä.
Kun olen roolissa, olen asiantuntija, puhelias, rohkeampi. Pystyn heittäytymään erilaisiin tilanteisiin enkä mieti kaikkea etukäteen. Voin olla rennompi. Viihdyn työssäni.
Jos kysyn oppilailta, vaikutanko ujolta, he vastaavat, että et todellakaan. Jos kysyn samaa tyttäreltäni, hän vastaa heti, että joo.
Mutta olen minä muuttunut muutenkin. Olen tarkoituksella hakeutunut ihmisten pariin, että en eristäydy kokonaan. Itsevarmuuden kasvattamisessa on mennyt kuitenkin monta vuotta.
Ei siitä kovin kauan ole, kun koulun käytävillä mietin, miten pääsen oppilaiden ohi niin, että minun ei tarvitse tervehtiä heitä.
Nykyään tilanne taitaa olla toisinpäin.
Huomaan lukiossa joissakin opiskelijoissa samanlaisia piirteitä kuin itsessäni.
Olen joskus ottanut asian puheeksi ja kertonut vähän tarinastani.
Nuoret osaavat nykyään onneksi kysäistä itsekin, että voivatko pitää esimerkiksi esitelmän jotenkin muuten kuin kaikkien edessä. Minun kouluaikoinani tuollaisia ei kyselty. Eivätkä ainakaan omat opettajani huomioineet näitä piirteitä mitenkään.
Vaikka olen työssäni rento, en minä omana itsenäni vieläkään viihdy ihmisporukoissa. En ole sosiaalinen, eikä minulla ole ystäviä. En ole oppinut ystävystymisen taitoa. Viihdyn hyvin yksin.
Ja jos joku tulee juttelemaan yllättäen, olen ihan pihalla. En osaa small talkia. Kännykän katsominen on hyvä pakokeino.
Ajattelen, että olen luonteeltani hiljainen, ujo ja introvertti.
Saan tosi harvoin kehuja siitä, millainen olen. Enemmän kuulen sitä, että mikset voisi olla vaan rohkeampi. Mikset osallistu, mikset kerro ajatuksistasi, mikset voi olla sitä tai tätä.
Eivät sellaiset sanat auta vaan saavat vetäytymään enemmän.
En ole oikeastaan koskaan tuonut mielipiteitäni esiin, en lapsena enkä aikuisena.
Muutaman ihmisen kesken voin jutellakin, mutta isommassa porukassa ajatukset jäävät sanomatta. Mietin, voiko tähän väliin sanoa jotakin, ja sitten hetki on jo ohi. Onko tämä niin tärkeä asia, että ketään kiinnostaisi?
Kun en puhu paljon, minua pidetään helposti tyhmänä.
Etenkin nuorempana työasioita selitettiin todella tarkkaan jankaten ihan kuin en ymmärtäisi mitään. Ikään kuin opettaja voisi olla hyvä vain, jos on todella itsevarma, puhelias ja kovaääninen. Niitä piirteitä ammattiin yleensä liitetään.
Mutta eihän hiljaisuus tarkoita sitä, että on yksinkertainen. Tämä on ärsyttänyt minua joskus tosi paljon.
Ainoa hyvä puoli muiden mielestä tuntuu olevan se, että en ole tungetteleva, kysele liikaa ja puhu päälle.
Nuorempana yksinäisyys haittasi minua. Nykyään ajattelen sen sopivan minulle.
Tykkään harrastaa asioita, joita voi pitää yksinäisten ihmisten juttuina. Mutta käyn minä pelaamassa padelia työkavereiden kanssa.
Kun olen töissä sosiaalinen ja kuormitun siitä, tarvitsen kotona paljon omaa rauhaa. Minulla on puoliso ja kolme lasta. Lapset ovat rohkeita ja kaikilla on kavereita.
Nuorimmassa huomaan kyllä vähän samanlaisia piirteitä kuin itsessäni. Hän ei lähde nopeasti leikkeihin mukaan vaikkapa kaverisynttäreillä vaan katselee ensin sivummalta. Puolisoni on sosiaalinen tyyppi.
Tutustuin mieheeni, kun olimme samassa työpaikassa. Hän on myös opettaja. Jari on aina ymmärtänyt minua. Tuntuu, että meillä luonteenpiirteet tasapainottavat toisiaan.
Parisuhteiden muodostaminen ylipäätään ei ole ollut minulle helppoa. Ensimmäiset poikaystävät olivat vääräntyyppisiä. Minun olisi täytynyt pitää enemmän omia puoliani.
Jarin kanssa tuli nopeasti olo, että tähän ihmiseen voin luottaa, ja uskalsin päästää hänet lähelleni.
Minua harmittaa, että ujous ja hiljaisuuskin mielletään nyky-yhteiskunnassa aina huonoiksi piirteiksi.
Jos katsotaan vaikkapa millaisia ihmisiä on esillä telkkarissa, somessa tai politiikassa, he ovat yleensä tyyppejä, jotka ovat mielellään suunapäänä.
Meille ujoille ei ole oikein roolimalleja missään.
Mutta ainakin itse haluan näyttää, että elämässä voi pärjätä ja olla onnellinen ihan vain olemalla minä."