Elinkautista istuvien tekijöiden haastattelu jäi mieleen.
Äitienpäivänä 2012 Helsingissä murhatun Vilja Eerikan tarina on kirjoitettu kirjaksi. Sen taustalla on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija Vera Miettinen, 35.
Ihan ensiksi on pakko kysyä miksi. Eerika kuoli 8 vuotta sitten, tekijät – isä ja äitipuoli – istuvat vankilassa.
– Miksi repiä haavat auki, Miettinen täydentää lauseeni.
– Kirja käsittelee Eerikan elämää. Kuolemaa ei käsitellä kuin lyhyesti lopputekstissä, hän kertoo.
Miettisen mukaan Eerikan tarinaan liittyy niin paljon käänteitä, että kokonaiskuva ei ole aiemmin missään tullut esiin.
Rankkuudessaan Eerikan tarina toi julki paitsi lapsiin kohdistuvan väkivallan, myös sen, kuinka piiloon se voi jäädä ja kuinka hyvää tarkoittavien aikuisten ja viranomaisten toimet eivät aina riitä.
Eerikakin oli tarkoitus viedä jälleen sijaishoitopaikkaansa heti kohtalokkaaksi muodostuneen viikonlopun jälkeen – isä onnistui perustelemaan tytön jäännin kotiin, kun ”oli niin paljon ohjelmaa”.
– Tiedän, että Eerikan tapausta yhä käytetään esimerkkinä sosiaalialalla koulutuksissa. Emme saa unohtaa sitä tulevaisuudessakaan, vaikka parannuksia viranomaisten työssä onkin sen jälkeen tehty, Miettinen sanoo.
Vasta 8-vuotias Eerika oli ollut lastensuojelun asiakas koko elämänsä, jo ennen kuin hänet sijoitettiin asumaan isälleen 2010.
Useat tahot tekivät hänestä lastensuojeluilmoituksia. Isä ja ”Nadja”-nimistä lääkäriä esittänyt äitipuoli vedättivät taitavasti viranomaisia.
Kuolemaan johtanut väkivallan kierre olisi ollut katkaistavissa monta kertaa.
– Eräs naapuri jopa kuuli hakkaamisen ääniä ja Eerikan huutavan auts ja älä, mutta ei soittanut poliisille, koska oli itse kokenut väkivaltaisen lapsuuden ja oli epävarma siitä, mikä kuuluu normaaliin kasvatukseen, Miettinen kuvailee.
Kirja kertoo Eerikan elämästä tarinallisin keinoin, mutta tapahtumat ovat totta. Tiedot on kerätty haastatteluista ja asiakirjoista. Kirjaa varten on haastateltu myös tekijöitä isää Touko Tarkkia ja äitipuolta Sirpa Laamasta, jotka istuvat elinkautista. Laamasella ja Tarkilla todettiin persoonallisuushäiriön piirteitä, mutta kumpikin todettiin syyntakeisiksi.
Miettiselle jäi Laamasen ja Tarkin haastatteluista mieleen se, miten he suhtautuvat yhä rikokseen.
– Yleensä vakavankin rikoksen tekijä ensin kieltää koko asian, koska se on niin järkyttävä myös itselle. Myöhemmin, kun asiaa on käsitelty muun muassa vankeinhoidossa, tilalle tulee raastava katumus.
– Tarkki ja Laamanen eivät osoittaneet katumusta. Eivät oikeastaan edes ikävää Eerikaa kohtaan. Se oli kylmäävää ja hyvin poikkeuksellista, toteaa useita väkivaltarikollisia urallaan haastatellut Miettinen.
Kirjaa varten on haastateltu myös tutkinnanjohtajaa, nyt jo eläkkeelle jäänyttä murharyhmän rikosylikomisariota Juha Rautaheimoa, Eerikan ala-asteen rehtoria, sekä Eerikan isovanhempia, eli Touko Tarkin isää ja äitiä.
Isovanhempien kanssa Miettinen keskusteli muun muassa siitä, mitä Eerika tykkäsi kyläillessään tehdä.
– Väitän, että biologisen äidin tapaamisten lisäksi Eerikan onnellisimmat muistot liittyvät juuri näihin isovanhempien kanssa vietettyihin aikoihin. Haastattelin Tarkin äitiä parin vuoden kuluttua Eerikan kuolemasta. Hänen surunsa oli musertavaa.