Seitsemän lapsen isä kehottaa pitämään hyvät suhteet perheeseen ja velkojiin, kerryttämään puskurirahastoa ja nauttimaan elämästä.
Lehmänhermoinen. Näin näyttelijä-ohjaaja ja yrittäjä Ismo Apell, 53, kuvailee itseään raha-asioiden suhteen.
– En jostain syystä menetä niiden takia yöuniani, Kuopion matkustajasatamassa sijaitsevan hotellilaiva Wuoksen omistaja sanoo.
Apellin suhde rahaan on samaan aikaan huolettoman mutkaton ja turhia riskejä kaihtava. Hän korostaa olevansa kova tuhlaamaan mutta kannattavansa silti puskurirahaston hankkimista.
Hetkinen – miten tämä yhtälö on mahdollinen?
– Tärkeintä on osata laskea menot ja tulot oikein. On mietittävä eri skenaarioita ja varauduttava huonoihin aikoihin, Apell selittää.
Jos bisnekset sujuvat ennakoitua paremmin, muutaman setelin voi aina sujauttaa säästöön.
Mottoni on aina ollut, että älä kopotu. Ei saa jäädä vain yhteen paikkaan pyörimään.
Ismo Apell
– Vuoden verran pitäisi pärjätä, vaikka kaikki menisi kiinni, Apell sanoo.
Korona pakotti Apellin toteamaan käytännössä, mihin hänen oma puskurirahastonsa venyy. Toistaiseksi on riittänyt leipää pöytään, sillä viime heinäkuu oli hänen hotellilaivansa paras.
– Olen kiitollinen kaikille suomalaisille, jotka matkustivat kotimaassa ja kannattivat pienyrittäjiä, Apell toteaa.
Säästöt ovat silti vuoden mittaan huvenneet. Tuotantotalo Turpatallin toimitusjohtaja odottaa muiden tavoin kiihkeästi paluuta normaaliaikoihin.
– Nyt alkaa olla tiukkaa itselläkin.
Turpatalli pyörittää Iisalmessa ja Kuopiossa kahta kesäteatteria, joilla oli toissakesänä yhteensä lähes 30 000 katsojaa. Teatterit joutuivat lyömään ovensa säppiin jo viime kesänä, eikä toiminta ole taattu tulevanakaan suvena.
Apell muistaa hyvin, miltä tuntui, kun hän toukokuun 20:ntena joutui antamaan periksi. Hän soitti näyttelijöille kertoakseen, että suunnitellut esitykset on peruttu.
– Ne olivat raskaat 54 puhelua. En haluaisi tehdä sitä toistamiseen, hän sanoo.
Kiuruvedellä syntynyt Apell pääsi 12-vuotiaana kesätöihin paikalliseen Rapakkojoen kauppaan. Siellä hän työskenteli lomat ja viikonloput ylioppilaaksi asti. Jo ennen myyntimiehen töitä hän oli uurastanut heinätöissä, palkkaa vastaan.
Rahasta puhumista hän ei ole koskaan ujostellut.
– Olen aina osannut neuvotella osto- ja myyntihinnoista, olipa mistä tahansa kyse, Apell sanoo.
Kun ylioppilaslakki keikkui päässä ja elämä oli edessä, kauppias lupasi nuorelle myyntitykille paikan urheiluosaston vetäjänä. Talolainakin kuulemma taattaisiin.
Turvattu tulevaisuus tuotiin Apellin eteen tarjottimella.
Työläisperheen poika sanoi miettivänsä tarjousta yön yli. Seuraavana päivänä hän palasi kauppiaan pakeille ja sanoi itsensä irti.
– Mottoni on aina ollut, että älä kopotu. Se tarkoittaa, ettei saa jäädä vain yhteen paikkaan pyörimään. Sitä samaa olen sanonut lapsillenikin: menkää käymään maailmalla.
Lukion jälkeen Apell lähti ensin Pohjois-Karjalan kansanopiston näyttämötyön linjalle. Seuraavana syksynä ovet aukesivat Teatterikorkeakouluun.
Opiskeluvuodet eivät kouluttaneet hänestä pelkästään näyttelijää vaan myös konkurssipesänhoitajan. Hän oli opintojensa ohessa töissä realisointipalveluja tuottavassa firmassa.
Elettiin 1990-luvun alun lamavuosia, joten töitä riitti.
– Näin läheltä huonosti hoidettuja isoja ja pieniä perheyrityksiä. On kovaa touhua, kun omaisuus on vaihdettava rahaksi ja katsottava, mitä jää viivan alle, Apell muistelee.
Surkeita kohtaloita nähtyään Apell päätti, että jos hän on joskus yrittäjä, hän ei koskaan kiinnitä omaa kotiaan yrityslainoja vastaan. Päätös on pitänyt.
– Olen vähän höpö, sillä olin pitkään sitä mieltä, että velkaa ei saa olla. Finveran korot ovat kuitenkin nyt alhaalla, joten ei lainanottoakaan tarvitse pelätä, hän pyörittelee.
Apellin yrityslainan määrä lasketaan tällä hetkellä kymmenissätuhansissa.
– Minulla oli realistinen haave, että olisin ollut kolmen neljän vuoden kuluttua velaton mies. Mutta eihän se nyt ihan niin mennyt.
Yksi Apellin periaatteista on, että rahaa pitää aina irrota myös hyväntekeväisyyteen. Vuonna 2019 hän lahjoitti 22 000 euroa ennakoivaan nuorten mielenterveystyöhön.
– Ajattelen niin, että hyväntekeväisyysraha tulee jossakin muodossa takaisin. Vaikka hyvänä omanatuntona, hän toteaa.
Rahastoihin tai osakkeisiin sijoittaminen ei Apellia ole koskaan kiinnostanut.
– Enemmän minua on kiinnostanut, miten saat laskut maksettua, hän sanoo ja naurahtaa.
Lisäksi häntä ovat aina kiinnostaneet autot. Kun hän alkaa luetella autojaan, lista on pitkä ja polveileva. On Suzukin avomaasturia, kahden hengen avo-Fiatia, klassista nappisilmä-Ladaa ja avo-Pontiacia. Moni autoista on 1970-luvulta.
– Ja kaikki ovat ajokunnossa, hän huomauttaa.
Osa autoista on Apellin mukaan niin harvinaisia, ettei muita vastaavia löydy koko Pohjoismaista. Sellainen on esimerkiksi musta avomallinen Ferrari Daytona, ”sellainen Miami Vice -Ferrari”.
– Kyseistä versiota ei ole tehty kuin 41 kappaletta maailmassa.
Apell on vakuuttunut siitä, että näiden autojen arvo ei tipu.
– Ne ovat siinä mielessä sijoituksia. Sitä pahan päivän puskurirahastoa.
Tuotantotalo Turpatalli sai viime kesänä satatuhatta euroa tukea Business Finlandilta. Sitä ei kuitenkaan saanut käyttää laskujen maksamiseen, vaan tuen avulla piti kehittää uusia yritysmuotoja.
Menneen talvikauden aikana Apell onkin rakentanut äänitysstudion ja keskittynyt ääninäyttelijän töihin. Hän on tehnyt muun muassa striimauksia ja radiomainoksia.
Turpatalli koordinoi myös Taiteesta tulosta -hanketta, joka tarjoaa freelancetaiteilijoille yrittäjäkoulutusta ilmaiseksi. ESR-hankkeen kouluttajina toimivat muun muassa Apellin kollegat Ville Haapasalo ja Janne Kataja.
– Hanke pelasti viime talven, Apell sanoo.
Hän muistuttaa, että pelkkä intohimo työhön ei tuo leipää taiteilijan pöytään, vaikka se voimakas vaikuttaja onkin.
– Esiintyvien taiteilijoiden on valmistauduttava tekemään muutakin kuin näyttelijäntyötä. Freelancerien on nykyään oltava monimuotoisia yrittäjiä.
Kymmenisen vuotta sitten Apell eli vakaata aikaa taloudellisesti. Bisnekset rullasivat ja rahaliikenne oli rutinoitunutta.
Eräänä päivänä hän totesi, että tilillä oli talon myynnin jälkeen satatuhatta euroa.
– Kysyin lapsiltani, että mitä mieltä olette: haluatteko jakaa ne perintönä keskenänne, vai tuhlataanko ne yhdessä. He olivat sitä mieltä, että tuhlataan yhdessä. Niinpä rahat käytettiin ajan mittaan yhteisiin matkoihin, Apell kertoo.
Apellin mielestä elämästä pitää nauttia.
– Eihän täältä mitään mukaansa saa. Mutta käytän rahaa vain hyviin, yhteisiin juttuihin, hän tähdentää.
Siksi perheen kanssa matkustamista ei oikeastaan edes voi kutsua tuhlaamiseksi.