Dna-näytteiden perusteella luotavien kasvokuvamallien käyttö voisi auttaa selvittämään monia rikoksia. Suomessa lainsäädäntö estää menetelmän käyttämisen.
Dna-näytteiden käyttö on ottanut rikostutkimuksessa melkoisen harppauksen sitten 1980-luvun, jolloin dna-profilointia käytettiin ensimmäistä kertaa rikoksen selvittämisessä. Silloin dna-jäljet auttoivat selvittämään kahden teinitytön murhaajan henkilöllisyyden Englannissa.
– Analyysimenetelmät ovat menneet paljon eteenpäin, ja dna-näytteitä voidaan saada jo häviävän pienistä jäljistä. Ennen tunnisteen saaminen myös kesti kauan, nykyisin sen saa muutamassa tunnissa. Tutkiminen on aiempaa edullisempaa, nopeampaa ja tehokkaampaa, dna-tutkija ja molekyylibiologi Jari Louhelainen toteaa.
Rikossarjoja katsoessa tuntuu siltä, että dna:n perusteella pystytään selvittämään jo kaikki maailman rikokset. Näin ei tietenkään ole, mutta Louhelaisen mukaan dna:ta voisi hyödyntää rikosten selvittelyssä paljon nykyistä laajemmin. Esteenä on lainsäädäntö.
– Nykyinen lainsäädäntö ei Suomessa anna poliisin analysoida dna-näytteestä biologisen sukupuolen lisäksi muita ulkoisia tai näkyviä ominaisuuksia, kuten hiusten tai silmien väriä.
Esimerkiksi fenotyypin määritys on uusi dna-tekniikka, jonka käyttöönotto avaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia rikosten selvittämiseen.
Fenotyypillä tarkoitetaan yksilön havaittavien ominaisuuksien kokonaisuutta. Määrityksessä dna-näytteen perusteella kyetään luomaan kasvokuvamalli, joka voisi auttaa merkittävästi tapauksissa, joissa tekijä on tuntematon.
Usein sanotaan, että jos sinä et sitä ratkaise, niin tapaus jää ikuiseksi mysteeriksi.
Jari Louhelainen
Dna-näyte antaa arvion esimerkiksi henkilön ihon-, hiusten- ja silmien väristä, pituudesta, kasvojen mallista ja etnisestä taustasta. Näin voidaan luoda kasvokuvamalli eli lähes valokuvamaisen tarkka piirroskuva etsittävästä henkilöstä.
Fenotyyppianalyysiä on käytetty joissain rikostapauksissa, kuten Madridin vuoden 2004 junapommi-iskujen tekijöiden selvittämisessä. Hollannissa sen käyttö on sallittua. Myös Yhdysvalloissa ja Ruotsissa tekniikkaa on hyödynnetty, ja hiljattain Australiassa poliisi ilmoitti ottavansa analyysin käyttöön.
Miksi lainsäädäntö ei sitten mahdollista metodin käyttöä Suomessakin? Ongelmat ovat eettisiä. Pelkona on, että nykyistä vapaampi dna-profilointi veisi yksityisyyden suojan ja voisi paljastaa lääketieteellisiä seikkoja.
Etnisen taustan esiin nostaminen voisi myös johtaa vihamielisiin purkauksiin tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan. Lisäksi riskinä on, että jos näyte on peräisin väärästä henkilöstä, etsitään aivan vääränlaista henkilöä. Kysymyksiä herää myös tietojen säilyttämisestä ja mahdollisesta leviämisestä vääriin käsiin esimerkiksi tietomurtojen yhteydessä.
Louhelaisen mukaan dna-profilointiin liittyvää lainsäädäntöä tulisi kuitenkin Suomessakin avata.
– Kyllä tätä voisi selvittää, mutta se vaatisi varmaankin eduskunta-aloitteen.
Eettisten kysymysten lisäksi dna-analysoinnissa pohdituttaa, mistä kaikesta jälkiä saa ja miten luotettava analyysi on.
Kaikki poliisisarjoja katsoneet varmasti tietävät, että esimerkiksi sormenjäljet, veri, sylki ja siemenneste ovat dna-lähteitä.
– Näytteitä saadaan myös ihosta, elleivät solut ole aivan kuolleita, ja jopa hilseestä sekä revittyjen hiusten juurista, Louhelainen valistaa.
Entä sitten se luotettavuus? Louhelaisen mukaan meistä jokaisella on dna:ssa yksilöllinen viivakoodi – poikkeuksena ovat vain identtiset kaksoset.
– Jos dna-näyte on peräisin yhdestä henkilöstä, väärän analyysin todennäköisyys on luokkaa yhden suhde biljoonaan.
Rikostutkimusten ongelmana on, että usein dna on jäänyt pitkäksi aikaa ympäristöön ja hajonnut. Näin siitä saadaan vain osittainen profiili.
– Silloin syntyy vaikeuksia esimerkiksi veljesten erottamisesta toisistaan.
Louhelainen työskentelee Liverpoolissa John Moores -yliopistossa. Hän tutkii siviilityönsä ohella erilaisia rikostapauksia ympäri maailmaa. Kysyntää hänen asiantuntemukselleen on riittänyt sen jälkeen, kun hän niitti mainetta selvitettyään Viiltäjä-Jackin salaisuuden shaalin avulla.
Vanhojen rikostapausten dna-jälkien tutkiminen ei Louhelaisen mukaan muistuta tv-sarjojen maalaamaa todellisuutta.
– Se on hirvittävän hidasta, kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Tapaukset ovat sellaisia, joissa poliisi on heittänyt hanskat tiskiin. Paine on sitten minulla. Usein sanotaan, että jos sinä et sitä ratkaise, niin tapaus jää ikuiseksi mysteeriksi.
Vanhoissa rikoksissa tullaan juuri dna-näytteen säilymisen ongelmaan. Ajan mittaan dna hajoaa – etenkin, jos esineitä, joista näyte on peräisin, on säilytetty huonosti. Toisaalta tekniikka myös kehittyy.
– Vielä 20 vuotta sitten kaikki olisivat sanoneet, ettei ole mahdollista saada sormenjälki-dna:ta vedessä olleesta juomapurkista.
Tällaisissa vanhoissa tapauksissa profiloinnin laajentaminen voisikin hyödyttää, koska sen avulla voisi sulkea mahdollisia tekijöitä pois.
– Poissulkeminen on todella tärkeää, sillä murhaepäiltynä oleminen on hirveä taakka, Louhelainen sanoo ja viittaa esimerkiksi Bodomin-tapaukseen.
Löyhempi lainsäädäntö dna-profiloinnissa voisi avata myös Kyllikki Saaren murhatapausta, sillä todistekappaleita on yhä tallella.