Sanna Wikström ja Reija Könönen ovat entisiä murehtijoita. He ovat koonneet työkirjaansa vinkkejä, joiden avulla heidän oma elämänsä on hiljalleen mullistunut.
Moni meistä on mestari murehtimaan. Vatvomme vaaratilanteita ja pelkäämme pahinta silloinkin, kun pelkoon ei ole syytä tai kun tietoa ei vielä ole. Stressaamme asioita, joihin emme voi vaikuttaa.
Mitä enemmän murehdimme, sitä paremmiksi murehtijoiksi tulemme. Pelot suorastaan kukoistavat, kun ne saavat huomiota. Luulemme myös, että tukala tunne jää meihin asumaan.
Kuvio on tuttu henkisen hyvinvoinnin asiantuntijoille Sanna Wikströmille, 42, ja Reija Könöselle, 59. He ovat itsekin murehtineet silmät päästään – mutta eivät murehdi enää.
Molemmissa on ollut vatvojan vikaa. He ovat jännittäneet muun muassa esiintymisiä ja soimanneet itseään jälkeenpäin pienistäkin virheistä. Sanoinko jotain tyhmää? Loukkaantuiko joku?
– Se on ollut todella hyödytöntä ja vienyt kehon hälytystilaan, Könönen sanoo.
Sanna Wikström tunnetaan Hidasta elämää -hyvinvointisivustosta, jonka päätoimittaja ja perustaja hän on. Hän kirjoittaa blogia ja luennoi henkisen hyvinvoinnin teemoista.
Joskus huomaan, etten oikein osaa murehtia enää edes isoja asioita.
Sanna Wikström
Reija Könönen on viestinnän ja mindfulnessin maisteri. Jälkimmäisen tutkinnon hän on suorittanut Aberdeenin yliopistossa Skotlannissa. Könönen työskentelee NLP- kouluttajana ja työnohjaajana.
NLP eli neurolingvistinen ohjelmointi on ajattelutapa ja toimintamalli, joka auttaa ihmisiä kehittämään ja käyttämään osaamistaan mahdollisimman hyvin.
Könönen ja Wikström ovat kirjoittaneet yhdessä kaksi kirjaa. Ne ovat Lempeyden kirja (2020) ja Lempeästi eroon murehtimisesta (2022).
Uusimmassa kirjassaan Wikström ja Könönen tarjoavat murehtimisesta eroon haluavalle työkaluiksi pohdinta- ja kirjoitustehtäviä. Niiden avulla voi tarkastella ajattelumalliensa rakennetta ja murehtimisen historiaansa.
– Murehtimisen on voinut oppia jo lapsena. On ehkä syntynyt kuva, että se on tapa osoittaa rakkautta, Wikström sanoo.
Se on ollut todella hyödytöntä ja vienyt kehon hälytystilaan.
Reija Könönen
Niin ajattelee rakastava huolehtija, yksi kirjassa esitellyistä murehtijatyypeistä. Muita tyyppejä ovat muun muassa huolisuojelija, märehtijä, vatvova salapoliisi ja suurentelija.
Motivaatio omien ajattelumalliensa muuttamiseen voi syntyä, kun tunnustaa itselleen, että murehtiminen ei johda mihinkään hyvään. Se tapahtuu, mikä tapahtuu, murehtipa paljon tai vähän.
– Muutos lähtee sisältäpäin. Keinoja kyllä on, Wikström muistuttaa.
Vaatii kuitenkin rohkeutta alkaa toimia ja ajatella eri tavalla kuin ennen. On siedettävä epävarmuutta ja tunnustettava, ettei elämää voi kontrolloida. On uskallettava kokeilla, mitä tapahtuu, jos ei murehdi.
On kohdattava omat pelkonsa, muistuttaa Wikström.
– Se on ainoa helpottava tapa elää pelkojen kanssa, hän sanoo.
Avuksi Wikström ja Könönen tarjoavat harjoitusta, jossa hätääntyessään voi muistella viittä h-alkuista sanaa. He kutsuvat harjoitusta lempeyden h-tikkaiksi.
Ensimmäinen askel on huomata vallitseva tunne ja tarkastella sitä avoimesti. Siitä ei tarvitse pyrkiä heti eroon. Sitten tunteen voi hyväksyä ja nimetä, jolloin se irrottaa otteensa. Tunnetta voi näin tarkastella etäisyyden päästä.
Lisäksi on hyvä hengittää, havainnoida ja helliä, sanoa itselleen jotain hyvää.
– Näitä askelia hyödyntämällä huomaa, ettei ole yhtä tunteen kanssa, ja aivot saavat rauhoittavan viestin, Wikström sanoo.
Murehtimisesta irti pääseminen on mullistanut Wikströmin ja Könösen elämän. Energiaa on vapautunut muuhun, kun on oppinut suuntaamaan huomionsa uudella tavalla.
– Joskus huomaan, etten oikein osaa murehtia enää edes isoja asioita, Wikström sanoo.
Hänelle tunteet ovat kehon, eivät mielen asioita. Siksi hän pyrkii aina ensin rauhoittamaan kehon.
– Kun menen nukkumaan, painan käden sydämelleni ja hengittelen. Se on pieni meditaatiohetkeni, jonka jälkeen nukun paremmin, Wikström kuvailee.
Kun Könönen huomaa mielensä myllertävän, hän suuntaa ajatuksena tietoisesti jalkapohjiinsa – mahdollisimman kauaksi kuhisevasta päästä. Tapa rentouttaa ja tuo hyvän olon.
– Kutsun näitä hetkiä minuutin minilomikseni.
Reija Könönen sanoo tuntevansa itsensä välillä aivan eri ihmiseksi kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Mutta jos jotakin yllättävää sattuu, hänkin joutuu muistuttamaan itseään siitä, ettei kannata mennä paniikkiin.
– Kuten äsken, kun olin tulossa keskustaan ja junavuoroja oli peruttu. Aloin heti murehtia, että nyt minä myöhästyn tapaamisesta, Könönen kertoo.
Hän päätti kuitenkin pysäyttää ajatuskulkunsa, hengitellä hetken ja todeta itselleen, että asiat ovat nyt näin.
– En voinut vaikuttaa junavuoroihin. Siksi oli parempi vain luottaa siihen, että ehdin, hän sanoo.
Loppujen lopuksi hän saapui tapaamiseen ensimmäisenä. Se muistutti häntä kuulemastaan viisaudesta: Elämä kantaa. Siksi sinun ei tarvitse kantaa elämää.